Tammikuun tunkkausretki
Kaverini Toni Lund treenaa parhaillaan arktiseen Alaskassa ajattavaan Iditarod Trail Invitational -kilpailuun. Kyseessä on epäilemättä yksi maailman vaativimmista urheilukilpailuista. Pitkä, useamman päivän matka yhdistettynä Alaskan talvisiin olosuhteisiin pistää koetukselle sekä ruumiilliset että henkiset voimavarat. Kilpailun lähestyessä Toni mainitsi eräänä päivänä ohimennen, että aikoo ajaa viikonloppuna todella pitkän treenin ja nukkua ajamisen välillä jollain seudun laavuista, jatkaakseen ajamista aikaisin aamulla. Ilmeisesti jonkinlainen kollektiivinen ulkoilupatoutuma odotti purkautumistaan, sillä Peter ilmoitti että voisi lähteä myöskin ajelulle ja tulla Tonin kanssa laavulle yöksi. Minäkin päätin lähteä. Ja sitten nousi Jarkonkin käsi pystyyn. Ja sitten porukkaan liittyivät vielä Mika ja Juha. Tyhjästä ilman mitään ennakkosuunnitelmia meitä olikin yhtäkkiä kuusi miestä lähdössä ulkoilemaan ja laavulle iltaa istumaan. Kohteeksi päätimme Lakjärven laavun Kurjenrahkan kansallispuistossa.
Sekalainen seurakuntamme lähestyi illan retkikohdetta kuka mistäkin päin ja milläkin välineellä. Peter tuli hiihtäen lumisten soiden yli, Jarkko ja Juha kotoansa pyörillä ja Toni ties minkä lenkin kautta. Minä ja Mika lähdimme kahdestaan polkemaan kohti Kurjenrahkaa noin klo 19 perjantai-iltana.
Turun alueella on tänä talvena ollut lunta todella surkeasti. Maassa on sen verran valkoista että sanoa saa. Lähestyessämme Kurjenrahkaa alkoi lumimääräkin yllättäen lisääntyä.
Hyvin pian huomasimme tunkkaavamme polvea myöten lumihangessa polulla, jolla ajaminen oli käytännössä täysin mahdotonta. (Kuvat: Mika Lempinen)
Välillä yritimme ajaa lyhyitä pätkiä, kun tuli mukamas tasaisemman näköistä pohjaa. Eikä siitä mitään tullut.
Kyllä nauratti. Olimme porhaltaneet kolmisenkymmentä kilometriä ihan hyvää vauhtia, ja nyt viimeiseen pariin kilometriin kulutettiin noin tunti. Olimme aiemmin bonganneet Jarkon Endomorphin jäljen autotiellä, ja Jarkko oli kääntynyt samalle metsätielle minne mekin suuntasimme. Yhdessä risteyksessä kuitenkin ihmettelimme, kun Jarkko oli jatkanut suoraan, vaikka laavulle vievä tie kääntyi oikealle. Ajattelimme, että Jarkko on varmaan lähtenyt niin paljon aikaisemmin liikkeelle, että on päättänyt ajella huvikseen Pukkipalon kautta. Meillä kesti loppumatkan tunkkaaminen niin kauan, että kuvittelimme kaikkien muiden olevan jo perillä. Yllätyksemme oli suuri, kun Lakjärven molemmat laavut olivat tyhjänä meidän saapuessamme paikalle noin klo 21:45. Nopea puhelukierros kavereille selvitti, että Jarkko oli umpihankitunkkaamassa semisti eksyneenä jossain Pukkipalossa, jonne hän ei suinkaan ollut ajanut tarkoituksella, vaan vahingossa. Peter oli suksinut suolla ja metsänreunassa hyvää reittiä etsimässä, mutta oli kaikesta huolimatta jo melko lähellä laavua.
Me teimme odotellessamme tulet laavun nuotiopaikalle. Piakkoin porukkaa alkoi valua paikalle. Kaverit ihmettelivät, miksi istuimme Lakjärven kahdesta laavusta sillä pienemmällä. Olin vanhasta tottumuksesta ajanut suoraan pienemmälle laavulle, kun siinä tapaan yleensä yöpyä. Näin isolla porukalla isompi laavu olisi tottakai ollut fiksumpi valinta. No, sytytettyä nuotiotahan voi onneksi siirtää. Se on ihan turvallista (älkää kertoko äitille). (Kuvat: Peter Nylund)
Jarkkokin selvisi Pukkipalosta Lakjärvelle. Tunkkaaminen oli ilmeisesti sellaisenaan ollut liian helppoa, kun mies oli kerännyt vähän ylimääräistä massaa renkaisiin.
Tonikin ehti Alaskaa varten viritetyllä kisakoneellaan paikalle aiemmin kuin oli suunnitellut, jo ennen puolta yötä. Mikäs sen mukavampaa. Ehdittiinpähän tarinoida nuotion ääressä hieman pidempään.
Kuva: Peter Nylund
Aamulla heräsimme kaikki noin kahdeksalta. Aamiainen maistui ulkona nukutun yön jälkeen. Yön aikana oli pudotellut ohuen kerroksen lisää lunta.
Jarkko oli herännyt ensimmäisenä ja starttasi kotimatkalle hieman ennen muita. Peter lähti samoihin aikoihin hiihtelemään omaa paluumatkaansa.
Minä, Mika, Toni ja Juha ajoimme jonkin matkaa kimpassa. Tiemme erosivat kuitenkin melko pian, kun kaikki lähtivät omiin suuntiinsa. Illalla ajam… tunkkaamamme jälki oli kovettunut yön aikana ja oli nyt ihan ajettavissa.
Tonin ja Juhan lähdettyä omille teilleen jatkoimme Mikan kanssa kotimatkaa kaksin. Mikan keulakoriste näytti hyvältä.
Ajoimme paluumatkan melko hyvää vauhtia. Olimme jo Nousiaisissa, eikä kotiini Maskuun olisi ollut enää juuri mitään matkaa. Jostain syystä saimme päähämme, että olisi tooooosi hyvä idea lähteä tälleen talvella kokeilemaan, löytäisimmekö uuden metsäreitin Nousiaisista kotiin erästä metsätietä pitkin, mikä kesällä löydettiin mutta ei ajettu loppuun saakka.
Joskus harkintakyky pettää.
Tuli vähän raskas viimeinen puolitoista tuntia. Pakko ei olisi ollut ajaa kuin kymmenisen minuuttia.
Tunkattuamme ja työnnettyämme pyöriä jo tosi kauas, sitten se tie vaan yhtäkkiä hävisi…
Tonnepäin… eiku…
Ja tunkkaaminen jatkui. Jos metsätiellä tunkkaaminen oli raskasta, niin ei se ainakaan helpottunut kun tietä ei enää ollut.
Päästiin me sitten lopulta kotiinkin. Kyllä lohikiusaus ja punajuuret maistuivat hyvältä tämän loppurutistuksen jälkeen! Kaiken kaikkiaan matkaa kertyi noin 70 kilometriä (josta tunkaten noin 10 %). Liikkeessä oltiin noin 6 tuntia (josta tunkaten noin 40 %). Reissussa oli taas kerran hauskaa ja mukana oli sopiva annos tyhmyyttä. Itselleni tämä oli ensimmäinen kerta fillarin päällä sitten marraskuun alussa ajetun Mammuttimarssin. On ollut vähän issueta kropan kanssa. Mammuttimarssin jälkitautina sain jonkun ihme hermoratahäiriön oikeaan käteeni, kolme keskimmäistä sormea ovat olleet puutuneet Mammuttimarssista asti eli nyt kolme kuukautta. Sen lisäksi sairastin marras-joulu-tammikuun aikana flunssan neljästi. En tiedä oliko kyseessä eri tauti joka kerta, vai yksi joka ei tahtonut parantua millään. Tämän reilun kahden kuukauden kierteen aikana tulehdus ehti käydä vuorotellen perus kurkku- ja nenäoireiden lisäksi korvissa, poskionteloissa ja keuhkoputkissa. Söin kaksi eri antibioottikuuria ja kasan muita lääkkeitä. Nyt alkaa olla suhteellisen terve olo, mutta pyöräillessä kolmen kuukauden löhölevon kyllä huomasi. Suorituskyky oli selvästi vajaa. Ja mikä pahinta, takapuoli oli menettänyt kaiken tuntuman pyörän satulaan. Tunnin ajamisen jälkeen istuinluut valittelivat jo kovasti epämukavuutta. Laavuyön jälkeen sitten vasta olikin todella tuskaista lähteä liikkeelle edellispäivän ajosta herkistyneillä kankuilla, mutta terävin kipu onneksi taittui melko nopeasti. Ajetaan taas, kunhan hanuri toipuu tästä shokista!
