Pikapyrähdys suolle ja vuorelle
Jos kavereille osuu yhteinen vapaapäivä torstai-perjantaille, mitä silloin kannattaa tehdä? Lähteä tietty tulille istumaan ja öistä metsää ihailemaan. Parin päivän varoitusajalla päätimme Mikan kanssa lähteä yöretkelle ja lähtöä edeltävänä päivänä päätimme kohteeksi Kullaanvuoren laavun. Tällä kertaa otin Pekko-koiramme mukaan, joten tulin itse kotoa jalkaisin. Mika ajeli toisesta suunnasta laavulle Muklukillaan. Matillakin sattui olemaan vapaa torstai mutta perjantaina työpäivä, joten hän tuli illalla pariksi tunniksi Jokke-koiransa kanssa laavulle makkaraa paistelemaan. Matti ja Jokke lähtivät kotiin nukkumaan Matin aikaisen herätyksen takia, minä ja Mika yövyimme laavulla.
Minä siis lähdin kotoani Maskusta kävelemään kohti Kullaanvuorta torstai-iltana aika tarkkaan klo 18. Olin luvannut ehtiä perille Kullaanvuorelle klo 20 mennessä. Maskun Rivieran läpi käveltiin polkuja pitkin, hiihtolatua vältellen ja katseltiin hiihtäjien menoa aina kun polku kävi ladun lähellä. (Etsi hiihtäjä kuvasta.)
Pekko nautti talvesta ja lumihangista täysin siemauksin ja piehtaroi jatkuvasti aina kun löysi pehmeää lunta. Tai kovaa lunta. Tai ihan mitä vaan valkoista. Tai keltaista.
Kulkeminen ei ollut mitenkään helppoa. Välillä kahlattiin puoleen sääreen upottavassa raskaassa ja märässä suojalumessa, ja kun polulle päästiin niin ne olivat lähinnä hengenvaarallisia.
Karevansuon ylittävät pitkokset eivät juuri etenemistä keventäneet. Voin sanoa, että kahden tunnin kävely tällaisissa olosuhteissa alkoi jo tuntua särkynä varpaissa ja päkiöissä. Nastoitetut jalkineet olisivat olleet pop, mutta olin liikkeellä tavallisilla vaelluskengillä.
Kulkemisen haastavuudesta huolimatta nautittiin Pekkon kanssa molemmat rauhallisesta talviyöstä suolla. Tähtitaivas oli niin kirkas, että kuljimme suurimman osan matkaa ilman lamppua hämäryyttä tunnelmoiden. Vain synkimmissä kuusikoissa oli pakko laittaa valot päälle, koska siellä ei nähnyt käytännössä mitään. Pimeässä jäisillä ja juurakkoisilla poluilla kulkeminen olisi ollut suorastaan vaarallista.
Lumisuus vaihteli paljon ihan lyhyillä matkoilla. Välillä lunta oli puoleen sääreen, ja välillä sitä ei ollut ollenkaan.
Saavuimme tyhjälle laavulle noin klo 19:50 eli aika tarkasti sovittuun saapumisaikaan. Tällä kertaa ajoitus meni kohdalleen kaikilta, sillä Matti ja Jokke tulivat paikalle heti kun sain repun selästäni ja Mika pari minuuttia myöhemmin.
Kuvassa Jokke, kuva Matti Hallikainen:
Teimme laavun eteen tulet ja aloimme paistaa makkaraa.
Matti ja Jokke istuskelivat paikalla pari tuntia, kunnes lähtivät paluumarssille. Oli mukavaa kun pojat ehtivät käydä turisemassa, vaikkeivät yöksi jääneetkään. Matin ja Jokken lähdettyä suuntasimme Mika ja Pekkon kanssa Kullaanvuoren näkötornille. Eipä sieltä paljoa muuta yöllä nähnyt kuin lentokentän valot.
Palasimme laavulle ja eväiden nauttiminen jatkui. Tosin puut, joita kävimme liiteristä hakemassa, eivät olleet ihan priimaa. Ihan kuin puu olisi ollut tuoretta, sillä se paloi todella nihkeästi ja savutti melko tavalla.
Juttua riitti tälläkin kertaa hyvän matkaa puolen yön toiselle puolen. Nukkumatti taisi kutsua joskus yhden ja kahden välillä. Pekkolla on mahtava turkki vahvalla alusvillalla, mutta yöksi oli kuitenkin tiedossa muutama aste pakkasta. Niinpä hänelläkin oli mukana oma topattu takki ja solumuovimakuualusta.
Aamun koittaessa Pekko oli ensimmäisenä kirmaamassa pitkin leiriä. Kunpa itsekin olisi aamuisin samalla lailla täynnä energiaa.
Pekko oli käynyt jemmaamassa osan illalla tarjotuista eväistä lähimäntyjen juureen. Siellä poika pisteli puruluurullaa menemään jo ennen kuin itse olin päässyt kunnolla ylös makuupussista.
Kaksi kahvia ja lämpimät voileivät, kiitos!
Yöllä oli ollut ihan kunnon pakkanen, ja Mikan kypärään oli kasvanut tuhti kerros kuuraa. Nuotion lämmössä sekin alkoi pikkuhiljaa sulaa.
Saatuamme aamiaiset syötyä sanoimme Mikalle moikat, kun Mika lähti ensimmäisenä matkaan kotia kohti. Me pakkasimme loput kamppeet ja lähdimme Maskun suuntaan. Puroista ja lätäköistä huomasi, että yö oli ollut kylmä. Vielä illalla kaikki oli sulaa kun lämpöasteita oli ollut jo muutaman päivän putkeen.
Liikkuminen ei ollut helpottunut yhtään eilisillasta.
Umpihanki vai pääkallopolku? Hmmm…
Paluumatkalla teimme pienen variaation vanhaan tuttuun reittiin ja löysimme autojen hautausmaan.
Pekkolle on ihan sama onko polkua vai ei, kunhan on lunta.
Oli hieno ja mukava retki. Kahdesta vapaapäivästä suurin osa jäi vielä perheen kanssa vietettäväksi, kun tällaiseen pikapyrähdykseen ei kulunut kuin yksi ilta ja aamupäivä. Team Masku kiittää, kuittaa ja painelee syömään!
