Mammuttimarssi 2014
Lokakuu käy kohti loppuaan, ja yksi vuoden mielenkiintoisimmista tapahtumista lähestyy vääjäämättä. Mammuttimarssi on ollut MTB-Turun epämääräistä epäpyöräilyä harrastavan alajaoksen ohjelmassa jo muutamana vuotena. Kavereiden tarinoista päätellen kyseessä on todella tyhmä tapahtuma, ja koska olen aina jotenkin tuntenut viehätystä kaikkea tyhmää kohtaan, aioin tänä vuonna lähteä mukaan. Lyhyesti sanottuna kyseessä on 24 tuntia kestävä jalkaisin tai fillarilla suoritettava suunnistusseikkailu. Järjestäjä ilmoittaa lähtöpaikan ja -ajan sekä antaa rastipisteiden koordinaatit. Osallistujan omalle vastuulle jää sopivan karttamateriaalin hankinta ja optimaalisen reitin suunnittelu. Sarjoja on useita 42 km Maratonista 170 km Mahottomaan. Me lähdimme pisimpään mahdolliseen sarjaan polkupyöräilemään. Reittien pituudet ovat teoreettisia ja perustuvat likimain lyhimpään mahdolliseen järkevään reittiin jalkaisin liikuttaessa. Tiesimme jo etukäteen, että pyöräillen todellinen matka tulee olemaan todennäköisesti yli 200 km.
Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että tällaiseen koitokseen olisi hyvä valmistautua. Ja treenata edes vähän. Nyt oli kuitenkin treenit melkoisen kortilla. Kesällä ajoin Tahkolla 120 km, ja sen jälkeen pyöräily on ollut todella satunnaista. (Teko)syitä on kaksi.
1) Ostimme keväällä omakotitalon, jota on rempattu ahkerasti aina kun töissäkäymiseltä on ehditty.
2) Ja sitten elokuussa oli tällainen pikkujuttu.
Jokainen joka tietää joko jutun 1 tai 2, tietää että ylimääräistä aikaa harrastuksille ja muulle itsekkäälle ei hetkeen ihan hirveästi ole. Viikkoa ennen Mammuttimarssin starttia totesin, että olis varmaan hyvä edes kokeilla pyöräilyä, vaikka sen verran että näkee etteivät pyörät ole ruostuneet talliin. Kävin pyörittämässä kaikkien pyörien kampia ja totesin niiden liikkuvat vielä. Mikan kanssa lähdettiin ulkoiluttamaan Muklukkeja sunnuntaina, ja lenkki venyi yli viisituntiseksi. Olin tyytyväinen, vaikka sainkin lenkin lopulla aikaan ensimmäisen läskirengasrikon. Tulipahan edes vähän poljettua pohjille ennen varsinaista tapahtumaa.
Kuva: Mika Lempinen
Läski kulkee hyvin limaisessakin juurakossa:
Mammuttiin en kuitenkaan lähtenyt läskillä, vaan valitsin sotaratsukseni cyclocross-henkisen Surly Stragglerin. Työmatkapyöränä käyttämäni Surly vaati pientä tuunausta ollakseen valmis Mammutin haasteisiin. Lähinnä sen kuormauskapasiteettia piti lisätä, jotta saisin kuljetettua riittävän määrän syötävää, juotavaa ja muita varusteita pitkässä kisassa, jossa ei ole huoltoa matkan varrella. Ensin kuitenkin renkaiden päivitys. Slicksit pois ja muhkumpaa cyclonappulaa tilalle. Foxcompista lähti mukaan Surly Knard 700×41. Rengas vaikutti täydelliseltä odotettavissa olevaan sekakäyttöön: tiheän keskinappulakuvion luulisi rullaavan suht hyvin tasaisella, kun taas reilu ilmatila ja kuvio toisi kaivattua pehmeyttä ja pitoa maasto-olosuhteisiin ja metsäteille.
Etuhaarukkaan halusin saada kiinni kaksi juomapulloa. Ratkaisu löytyi rautakaupasta, ja sen nimi oli Putkikannake, äänieristetty, 20-25 mm. Stragglerin haarukassa on valmiina kiinnityspiste etutarakkaa varten, joka on juuri sopivalla korkeudella juomapullotelineen alemmalle kiinnistyspisteelle.
Putkikannake kiristettiin 6 mm ruuvilla, joten Spessun pullotelineen reikää piti kevyesti laventaa Dremelillä.
Täydellinen!
Nyt kun pyörään saa kiinni neljä juomapulloa, pitäisi vielä saada eväät, varavaatteet, kamera ja pikkutavarat johonkin. Tilasin Alpkitiltä kaksi kappaletta Stem Cell ohjainkannatinpussukoita ja Possum-puolirunkolaukun. Stem Cellit ovat mainioita pussukoita, joihin saa helposti käden ulottuville niin evästä kuin vaikkapa kameran. Possumissa kuljetin kaikki työkalut. Tarakkaan kiinnitin irtoremmeillä Deuterin rinkan irtosivutaskut, jotka täytin eväillä ja joillain pientarvikkeilla. Tarakan päälle tulee vielä irtoremmeillä kiinni 13 litran kuivasäkki, jossa on varavaatteita.
Pieni probleema ilmeni lyhyellä koeajolenkillä. Toe overlap oli slicksirengasta suuremman Knardin kanssa niin paha, että potkin varttitunnin lenkin aikana lokasuojani paskaksi. Työmatkamoodissakin overlappia on hieman, mutta pyöräteillä ja pienemmällä renkaalla sen kanssa pystyy elämään. Nyt tilanne oli aivan mahdoton, etenkin maastoajossa, joten päädyin irrottamaan etulokarin ja toivomaan, ettei Mammutti ole kauhean kurainen ja märkä. (Enempää ei olisi voinut väärässä ollakaan…)
Sitten itse tapahtumaan. Mammuttimarssin startti tapahtui Otalammelta. Pyöräilijät lähtivät liikkeelle klo 20.30 perjantai-iltana ja juoksijat puoli tuntia myöhemmin. Lähdön aikaan oli siis jo pilkkopimeää. Otsalamput ja heijastimet välkehtivät kilpaa lähtöalueella. Puolen tunnin vesisade huuhteli paikat juuri vähän ennen saapumistamme Otalammelle, joten loppuyön jouduimme jännittämään, jäätyisivätkö tiet vai eivät.
Joukkuekaverini ovat jo kirjoittaneet hienot tarinat reissusta, joten en omassa blogissani lähde yhtä tarkasti kuvailemaan matkan etenemistä rastilta rastille. Tonin, Peterin ja Jarkon jutut voi lukea täältä:
http://www.tonilund.fi/2014/11/race-report-mammoth-march-impossible.html
http://www.yetirides.com/2014/11/it-was-again-time-for-mammoth-march-in.html
http://fillarikellari.blogspot.fi/2014/11/mammuttimarssin-mahoton-2014.html
Koska itse olin ollut lähinnä kiireinen, joukkueemme karttojen hankinta, reitin suunnittelu ja suunnistaminen oli käytännössä jäänyt Peterin ja Jarkon harteille. Pojat hoitivatkin hommansa hienosti ja suunnistivat lähes virheettä koko pitkän matkan. Ainoastaan siinä kohtaa, kun oli laskettu pitkä ja jyrkkä mäki alas, ja alhaalla pojat totesivat, että olisikin pitänyt lähteä ylhäältä toiseen suuntaan, ehti ohuesti käydä mielessä että jätkät perkele…
Läpi yön me ajoimme, tunkkasimme ja kannoimme pyöriämme ties missä epäilyttävissä maastoissa ja epämaastoissa. Välillä matka taittui joutuisasti 30 kmh vauhtia, välillä kesti tunnin taistella muutaman sadan metrin matkaa. Mammuttimarssin yksi keskeinen piirre onkin, että oikomalla voi säästää paljon aikaa ja kilometrejä, mutta pitää osata valita ne oikeat oikopolut.
Kuva: Antti Nousiainen
Kuva: Peter Nylund
Pitkän suorituksen aikana täytyi tietysti pitää huolta energiansaannista. Kaikki mussuttivatkin jatkuvasti mitä vaan saivat alas menemään ja missä olisi mahdollisimman paljon kaloreita. Suklaakeksejä, karkkia, sipsejä, pähkinöitä, meetwurstia, limsaa, energiajuomaa… Kaikkea oli. Pidimme yhden kunnon tauon alikulkutunnelissa, vain todetaksemme, että sitä ei olisi voinut huonommin ajoittaa. Hikisenä nollakelissä tauolle pysähtyminen jäähdyttää ihmisen melko tehokkaasti, ja taukopaikan jälkeen oli vuorossa pitkä siirtymä maantietä pitkin kohti seuraavaa rastia. Joka mies oli luita ja ytimiä myöten kylmissään, eikä maantievauhdin ajoviima helpottanut asiaa yhtään. Päätettiin, että jatkossa / ensi vuonna tauot pidetään ylämäkien alla tai muuten vaihtelevassa maastossa, missä pääsee polkemalla nopeasti takaisin lämpimäksi. Seuraavat kilometrit olivat varmasti yön hirveimmät.
Aamuyön tunteina Toni alkoi olla todella väsynyt. Miehellä oli takana raskas työviikko ja valmiiksi melkoinen univaje. Kaveri käytännössä nukahteli pyöränsä päälle joka kerta, kun pysähdyttiin tutkimaan karttaa.
Toni kuitenkin sinnitteli mukana aamuun asti. Lopulta joukkueemme eteneminen kävi niin hitaaksi, että meidän oli pakko keskustella tilanteesta. Teimme vaikean päätöksen yhteistuumin, ja Toni keskeytti oman suorituksensa. Soitimme Tonille ”Raatotaksin” hakemaan miehen Kattilan nuotiopaikalta. Viritimme Tonille tulet jotta hän pysyisi lämpimänä ja jätimme hänet odottamaan kyytiä kisakeskukseen. Me muut jatkoimme matkaa kolmen miehen tiiminä jossain Nuuksion kupeessa.
Kuva: Peter Nylund
Tonista erotessamme aurinkokin alkoi nousta kohti uutta päivää. Ja matka jatkuu…
Kuva: Peter Nylund
Saavuimme Mammuttimarssin perinteiselle uimarastille aamun valjetessa. Veden lämpötila oli +5 astetta. Uinti ei ollut pakollinen, vaan halutessaan sen sai skipata suorittamalla sakkorastin. Sakkorastista ei edes keskusteltu, uiminen oli kaikille itsestään selvää. Ja johan se virkisti! Auringonnousu ja raikas vesi karistivat unihiekat silmistä moneksi tunniksi.
Kuvat: Tommin kameraa laukonut, tuntemattomaksi jäänyt järjestäjän edustaja
Uinnin jälkeen lämmittelimme käsiämme reitin ainoassa huoltopisteessä, söimme makkaraa ja joimme kahvia ja lämmintä mehua. Harvoin on lämmin mehu maistunut näin hyvältä!
Kuva: Sari Heerman
Matkaa oltiin tässä vaiheessa taitettu jonkin verran yli puolivälin. Raikkaan uinnin jälkeen kilometrien urakoiminen jatkui. Kuten yölläkin, välillä ajettiin hienoissa paikoissa teitä pitkin reipasta vauhtia, välillä tunkattiin ja kannettiin pyöriä ihan järjettömissä vatukoissa.
Kuva: Peter Nylund
Kuva: Peter Nylund
Kuva: Peter Nylund
Kellon käydessä iltapäivää pyöräni voimansiirrossa alkoi ilmetä jokin ihmeellinen häikkä. Ketju hyppi silloin tällöin itsekseen rattaiden yli. Asiaa sen kummemmin tutkimatta arvelimme, että voimansiirto on niin täynnä mutaa, että se aiheuttaa pientä häikkää. Montaa kilometriä asiaa ei tarvinnut ihmetellä, kun eräässä ylämäessä ketjuni napsahti poikki. No, tähänkin oli varauduttu, ja nopean kenttäkorjauksen jälkeen matka jatkui. Meikä toimi korjaustelineenä, Jarkko korjasi.
Kuvat: Peter Nylund
Ketjuremontin jälkeen rastien haku jatkui. Poljettiin ylämäkeä, laskettiin alamäkeä, tapettiin kilometrejä yksi kerrallaan. Kävimme muun muassa Serenan laskettelukeskuksen huipulla hakemassa yhden rastin.
Kuva: Peter Nylund
Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtää, kun haimme viimeisen rastin ja lähdimme kohti maalia. Lähes vuorokauden yhtämittaisen rupeaman jälkeen aloimme kaikki kolme olla jo maaliintulofiiliksissä ja odottelimme kurnivine vatsoinemme lihasopan äärelle pääsyä.
PAM!
Mikä se oli?
…
…
…
Ensin me oltiin että ei vittu, ja sitten me oltiinkin että ei saatana!
Henkilökohtaisen historiani eeppisin rengaskatastrofi oli tosiasia. Jostain selittämättömästä syystä takarenkaani oli räjähtänyt pois vanteelta. Sen seurauksena ulkorengas oli taittunut vanteen ja asfaltin väliin, ja vanne oli leikannut renkaan kylkeen leveän viillon. Lisäksi vanne oli jyrsiytynyt asfalttia vasten sellaiseen kuntoon, että se ei kelvannut enää muuhun kuin hätäratkaisuun. Jeesusteipin ja nippusiteiden avulla pystyimme kuitenkin varovasti ajaen nilkuttamaan maaliin asti.
Rengas ja vanne todettiin reissun jälkeen käyttökelvottomiksi. Stanin Iron Cross on hyvä vanne, mutta hyväkään vanne ei kestä asfalttia jos välissä ei ole ilmaa ja kumia. Selvää jälkeä tuli myös asfaltin ja vanteen väliin jääneestä Knardista.
Maaliin kaikesta huolimatta päästiin, hitaasti nilkuttaen, mutta kuitenkin. Tiimimme keskeyttänyt jäsen Toni oli hyvin levänneenä järjestäjien kanssa meitä vastassa. Palkinnoksi Mahottoman reitin selvittämisestä saimme ”Mammuttimarssin Loppuunkärsinyt 2014″ t-paidat sekä maukasta lihasoppaa. Yli 20 tunnin jälkeen olimme lopulta perillä. Matkaa oli kertynyt noin 215 kilometriä. Aivan huikea fiilis! Porukkamme viides jäsen Mattikin oli jo tullut perille. Hän oli juossut 100 kilometrin matkan, mikä on erittäin kova suoritus ”keski-ikäiseltä, kaljasta tykkäävältä keskivartalolihavalta mieheltä.”
Kuvat: Toni Lund
Kaiken kaikkiaan Mammuttimarssi oli melkoinen kokemus! Pisin suoritukseni ikinä, niin kilometreissä kuin ajallisestikin mitattuna. Me ajoimme kirjaimellisesti auringonlaskusta auringonlaskuun. Jos ensi vuonna löydän itseni iltamyöhällä lähtöviivalta, haluan silloin ottaa osaa reitin suunnitteluunkin, koska se tuo varmasti oman lisänsä kokonaisuuteen. Tällä kertaa aikataulullisten rajoitteideni takia lähinnä pyöräilin muun joukkueen mukana.
Iso kiitos koko tiimillemme seurasta, ja erityisesti Peterille ja Jarkolle ansiokkaasta työskentelystä karttojen ja suunnistuksen osalta! Tämä oli mahtavaa!
