Mammuttimarssi X 2015
Se on taas se aika vuodesta. Lokakuun loppu. Pimenevä syksy. Märkä metsä. Ketään ei huvita ulkoilla, kun ulkona on kylmää ja kurjaa ja sisällä mukavaa ja lämmintä. Siksi Mammuttimarssi järjestetään juuri tähän aikaan. 2015 on Mammuttimarssin juhlavuosi, kymmenes Mammuttimarssi. Järjestäjän etukäteen julkaisemissa tiedonhippusissa lupailtiin poikkeuksellisen haastavaa tapahtumaa. Omasta loukkaantumisesta ja pitkästä sairaslomasta johtuen epäröin lähteä viimevuotisen joukkueeni kanssa täydelle matkalle. Täysmatka oli tänä vuonna aiemmasta 170 kilometristä poiketen 200 kilometriä ja nimetty Tuskaksi. Ehdin jo tehdä päätöksen, että jätän osallistumisen väliin tänä vuonna. Mika sitten kuitenkin kysäisi, kiinnostaisiko lähteä hänen kanssaan puolikkaalle matkalle eli sataselle. Eipä mua tarvinnut kauaa houkutella, kun asia oli sovittu ja joukkue Seitsemän Kääpiötä oli ilmoitettu tapahtumaan mukaan.
Suunnistaminen on olennainen osa Mammuttimarssia. Järjestäjä julkaisee rastipisteiden koordinaatit pari viikkoa ennen kisaa, ja osallistujien omalle vastuulle jää hankkia tarvittava karttamateriaali, suunnitella reitti ja hankkia tarvittavat tiedot kohdealueesta. Järjestettyä huoltoa ei ole, mutta alueen palveluita ja kauppoja saa käyttää. Tämänvuotisen kisan pyöräilysarjoihin lisähaastetta toivat reitille osuvat Liesjärven ja Torronsuon kansallispuistot, joiden alueella pyöräilyä on rajoitettu merkittävästi. Liesjärven alueella ei saa ajaa pyörällä missään muualla kuin erikseen sallituilla reiteillä (lähinnä teillä) ja Torronsuon alueella saa ajaa vain tiellä muttei poluilla. Koska useampi rasti oli syvällä kansallispuistojen alueella, kävi jo reittiä suunnitellessa selväksi, että pyöräsarjassakin pakollista kävelyä olisi luvassa kilometrikaupalla. Karttoja ja reittejä spekuloitiin useana iltana chätin välityksellä, ja yhtenä iltana pidettiin muutaman tunnin kestänyt suunnittelu- ja kartantulostuskokous toimistolla. Kolmattakymmentä laminoitua A4-karttasivua vaadittiin, jotta reitin yleiskuva sekä rastien lähestymiset saatiin katettua. Ja huom, tämä siis puolikkaalle matkalle.
Kulkupeliksi valikoitui viime vuoden tapaan cyclo. Mammuttimarssissa cyclo on poikkeuksellinen väline, useimmat pyöräsarjalaiset ovat liikkeellä maasturilla. Tänä vuonna lähtöviivalla näkyi muutama läskipyöräkin. Fillariin pakattiin varustus, jolla pitäisi selvitä 10+ tunnin kisasta. Neljä juomapulloa, runkolaukussa työkalut, tarakan sivulaukuissa eväät ja pari energiajuomaa, tarakalla kuivasäkissä kuivia vaatteita, ohjaustankopussukoissa karkkipussi, energiapatukoita ja kamera. Ohjaustangossa valo sekä karttateline. Musta mutikka tarakan ja seatstayn välissä on lampun akku. Renkaiksi valikoitui tänäkin vuonna Surly Knard 41, jotka todettiin jo viime vuoden Mammutissa mainioiksi sekakäyttörenkaiksi. Asfaltilla rullaavat kevyesti ja maastossa pitoa löytyy.
Mika tai minä emme kumpikaan omistaneet fillariin sopivaa karttatelinettä. Nyt sellainen olisi kuitenkin pakollinen. Kaupalliset versiot maksavat 50-100 euroa. Niitäkin katseltiin, mutta Mika sitten reippaana poikana eräänä iltana otti ja teki itse. Kustannus muutaman euron, ja tuli hyvät ja toimivat. Putkikannakkeella kiinnitys ohjaustankoon, väliin sopiva pultti, pultin päähän levy ja levyyn liimattu vetoketjullinen asiakirjatasku.
Lähtölaukausta edeltävänä päivänä renkaita vaihtaessani huomasin, että takakiekosta oli pinna poikki ja kiekko muistutti Pringlesiä. Ei voi olla totta. Vaan eipä hätää. Soitto maailman parhaaseen pyöräkauppaan Foxcompiin, jossa luvattiin hoitaa kiekko kuntoon sillä välin kun itse käyn fysioterapiassa. Kerta toisensa jälkeen ei voi kuin ihmetellä, miten hyvä lähikauppa onkaan sattunut kohdalle.
Perjantai-iltana klo 18 lähdimme ajelemaan kohti Tammelaa ja kisakeskusta. Matka kesti noin puolitoista tuntia. Ilmoittautumisten ja varusteiden setvimisen jälkeen ehdimme juuri sopivasti lähtöön klo 21. Lähdöt oli porrastettu puolen tunnin välein, jotta kaikki 155 osallistujaa eivät rynnisi jonossa matkaan.
Startin jälkeen ajettiin ensimmäinen rastiväli jonossa kuin porukkalenkillä ikään.
Ykkösrastilla oli sutinaa. Tässä vaiheessa jouduin jo toteamaan, että alkuyö oli todella lämmin, ja minulla oli ihan liikaa päällä. Hiki virtasi, eikä se ole hyvä juttu, kun edessä on 10+ tuntia rymyämistä, juomavarannot ovat rajalliset eikä matkan varrella juurikaan ole täydennyspaikkoja. Ykkösrastille pysähdyttäessä riisuin buffin kypärän alta sekä avasin vetoketjut takista ja paidasta.
Matkalla kakkosrastille porukka hajosi jo melko tehokkaasti. Maastosta ei löytynyt lainkaan niitä polkuja, mitä siellä kartan mukaan piti olla, tai sitten polut loppuivat yhtäkkiä keskelle metsää. Oli aika hauskan näköistä, kun toistakymmentä valopäätä kantoi fillareita lepikossa tai kiskoi niitä pajukoiden läpi. Tai siis se olisi ollut hauskannäköistä, jos ei itse olisi ollut siellä samassa sopassa.
Lopulta päädyimme tunkkaamaan fillareita enemmän tai vähemmän jonossa läpi metsän, missä ei mitään polkuja mennyt. Suunta oli kuitenkin likimain oikea. Otti voimille ja tuli hiki. Hyvinhän tämä lähti, kohta kaksi tuntia käytetty, yksi rasti löydetty ja melkein tiedettiin missä oltiin. Joukkueilla oli mukana GPS-seurantalaite, joiden avulla joukkueiden menoa tarkkailtiin livenä kisakeskuksessa ja joiden avulla myös kotijoukot pystyivät seuraamaan joukkueita internetin välityksellä. Monessa katsomossa varmaan naurettiin katketakseen kartalla ympäriinsä sekoilevia pallukoita.
Kakkosrastikin löytyi, ehkä enemmän tuurilla kuin taidolla, mutta kuitenkin. Kolmosrastia haettiin isolla porukalla kallioseinämästä, ja lopulta löytyi pikkuruinen kivenkolo, mistä pääsi ryömimään suomalaisittain valtavaan luolaan. Olihan komia paikka. (Luola- ja luolamieskuvat: Mika Lempinen)
Pahimpien suunnistushäröjen jälkeen päästiin etenemään jotenkuten hallitusti, mutta silti hitaasti. Alkupään rastit nimittäin olivat Liesjärven kansallispuiston alueella, joten useita rasteja hakiessa jouduttiin hylkäämään pyörät sallitun pyöräilyalueen rajalle ja kävelemään loppumatka.
Pitkospuut olivat melkoisen liukkaita. Erityisen liukkaita ne olivat muovipohjaisilla pyöräilykengillä kävellessä. Me olimme päätyneet lukkopolkimiin ja pyöräilykenkiin. Ylä- ja alapuolella näkyvä joukkue Elläimen Kinthaat olivat liikkeellä avopolkimilla ja maastolenkkareilla. Luulen että ne olivat meitä fiksumpia. Etukäteen oli kuitenkin tiedossa, että kävelyä olisi tiedossa aika paljon.
Rastia 4 lähestyttäessä laitumen aitauksen ylittävällä kulkusillalla oli lähestulkoon ruuhkaa.
Rasti 4 löydetty. Joukkueet suunnittelevat kartoilta reittiä seuraavalle. Meillä oli tässä vaiheessa mieli ja motivaatio vähän kaksijakoinen. Kartalla sekoilun, pitkien tunkkauspätkien ja runsaan pakollisen kävelyn takia aikaa kului ja kului, mutta paljon mitään ei saatu aikaiseksi. Mielessä ehti jo käydä, että tuleekohan tästä mitään, jos meno jatkuu samanlaisena loppuun asti. Kuvassa näkyvät juoksijat olivat lähteneet liikkeelle puoli tuntia meidän jälkeen ja saaneet meidät jo kiinni. Ei me tietenkään vielä oltu luovuttamassa, kun kisa oli vasta aluillaan. Raskasta ja hidasta kuitenkin oli ja käveleminen alkoi jo ketuttaa.
Mammuttimarssin klassikko, eli uintirasti, oli rasti numero 6. Kyllähän sitä nyt kylmässäkin vedessä ui, vaikka keskellä yötä, mutta hyi helvetti, miten märän ja jääkylmän pelastusliivin pukeminen voikaan tuntua vastenmieliseltä! Uimarastilla oli pressuja maassa, joiden päällä saattoi riisua ja pukeutua vähän vähemmän sotkuisesti. (Kuva: Tuomas Sovijärvi)
Uintirasti virkisti ja helpotti myös ylikuumentunutta kroppaa. Uinnin jälkeen vedin buffinkin takaisin päähän, ja olo oli jatkossa likimain sopiva, kun ilma oli jo viilentynyt. Uintikuva jäi ottamatta, kun rastilla oli melkoinen hulina. Otin sit kuitenkin alastonselfien. Anteeksi.
Uintirastin jälkeen matkan varrella oli reitin ainoa vesitäydennyspiste, Hyypiön saunan pihalla oleva kaivo. Pullot täyteen ja matkaa jatkamaan. (Kuva: Tuomas Sovijärvi)
Matka jatkui, mutta suunnistaminen ei helpottunut. Rastilla 8 tuhrittiin varmaan toista tuntia, kun oikeaa polkua ei löytynyt sitten millään. Vääriä polkuja löytyi useita. Siinä vaiheessa mielessä ehti käydä jo vähän synkempiäkin ajatuksia. Kisaa oli käyty lähes kahdeksan tuntia, ja me etsittiin epätoivoisesti kahdeksatta rastia. Ei hyvä. Rasteja oli yhteensä 21 + maali, ja aikaraja oli 24 tuntia.
Löytyi se kasikin sitten lopulta, ja sen jälkeen onni kääntyikin yllättäen. Haettiin monta rastia ajamalla tai kävelemällä suoraan oikeaan paikkaan, ja eteneminen rupesi näyttämään ihan erilaiselta. Mielessä käyneet epäilykset ajan ja/tai kärsivällisyyden loppumisesta kesken alkoivat pikkuhiljaa muuttua siihen suuntaan, että kyllä tästä ehkä sittenkin voitaisiin selvitä. Vaikka mieliala olikin positiivisempi, ei tästä eteenpäinkään meno ollut mitenkään helppoa.
Suunnistamisen kanssa piti koko ajan olla skarppina.
Hetkittäin luonto palkitsi yössä kulkijat upeilla näkymillä.
Olette varmaan nähneet normaalissa suunnistuksessa käytettäviä rastilippuja? Niitä isoja valko-oransseja, mitkä kyllä huomaa kunhan osuu vähän sinne päin. Sellaiset eivät tietenkään sovi Mammuttimarssin ideaan, koska tässä ollaan hakemassa haasteita. Rastit olivat jesarinpalasia enemmän tai vähemmän kenkuissa paikoissa (kuvassa rastiteippi tolpan juuressa). Oli niihin sentään kiinnitetty pieni heijastinteipin palanen, joka helpotti yöllä rastin löytämistä. Itse asiassa rastien löytäminen oli heijastinteipin ansiosta yöllä helpompaa kuin päivällä, jolloin heijastimesta ei ollut mitään apua. Yhdenkin rastin ohi ajoimme noin puolen metrin päästä, kun ei sitä katajaan kiinnitettyä teipinpalaa huomannut päivänvalossa.
Kyllä tässä kartan mukaan polku pitäis mennä…
Muutama rastiväli vedettiin ihan hienosti, vauhdilla ja virheettä. Lähestyimme rastia 13, jonka olimme etukäteen spekuloineet olevan mahdollisesti yksi reitin vaikeimpia. Rasti löytyi helpohkosti, mutta matkan jatkaminen olikin sitten kaikkea muuta. Rastilta lähdettyämme löysimme itsemme hyvin nopeasti tunkkaamasta tiheästä vitikosta, jossa pyörää sai repiä näreiden välissä eteenpäin ja jalkojen alla lilluva suo upotti nilkkaa myöten (tai syvemmälle, jos ei katsonut mihin astui). Täällä upottavassa tiheikössä kohtasimme taas joukkue Elläimen Kinthaat. He eivät varmaan koko matkan aikana koskaan olleet meistä kymmentä minuuttia kauempana suuntaan tai toiseen, sen verran usein törmättiin. Alla kuva tiheiköstä. Valitettavasti suohon uponneet kengät eivät tallentuneet tähän kuvaan. (Tälle pätkälle muuten loppui kavereidemme Jarkon ja Tonin matka Tuskalla. Tarkemmin voitte lukea heidän blogeistaan. Taustatietona kerrottakoon, että Tuskan reitti tuli tälle rastille vastakkaisesta suunnasta, ja oli aivan varmasti vaikeampi suunnistaa niin päin.)
Taisteltuamme itsemme ulos pensaikkosuosta alkoi aamukin jo sarastaa. Jännästi ilma tuntui jatkavan kylmenemistään, vaikka aurinko oli jo nousemassa. Tai sitten olin itse jo niin väsynyt, että kroppa ei enää jaksanut pitää lämpöjä yllä normaaliin tapaan.
Aamun sarastaessa pääsimme ihailemaan maisemia parinkin Torronsuon laidalla sijaitsevan lintutornin huipulta. Eihän niitä rasteja olisi maanrajaan voinut tietenkään asettaa. Kiljamon torni on komein tähän asti näkemäni, ja melkoiset maisemat ylhäältä avautuivatkin.
Aamuaurinko piristi läpi yön rymynneitä miehiä ja matka taittui. Tässä vaiheessa oli selvää, että saisimme vietyä homman kirkkaasti läpi, jos mitään ihmeempiä vastoinkäymisiä ei osu kohdalle. Radan suunnittelijoille täytyy antaa kaikkien muiden ansioiden ohella erityiskiitosta siitä, että asfalttia ei juurikaan tarjoiltu edes pyöräilijöille. Suurin osa tieosuuksista oli mukavia maalaisteitä.
Reitti kulki monien upeiden harjujen läpi. Yöllä maisemia ei paljoa pystynyt ihastelemaan, mutta päivällä kohdalle osuneet paikat olivat upeita.
Tässä ei olla suorittamassa ylimääräistä uintia, vaan hakemassa rastia. Siellähän se jesarinpala luuraa laiturin tolpassa.
Pyörävalintamme kirvoitti joitain epäileviä kommentteja matkan aikana. Vakuutan, että cyclo on ihan pätevä pyörä maastokäyttöönkin, jos sitä ajaa asiansa osaava jätkä. (Mika osaa. Mä vaan kuvaan.)
Viimeistä rastia hakemassa soramontuilta.
Koettuamme reissun aikana tunteita laidasta laitaan, aamuyön epäuskosta auringonnousun kanssa yhtä matkaa nousseeseen uuteen toivoon, saavuimme maaliin viimein ajassa 14 tuntia 40 minuuttia. Sadan teoreettisen kilometrin reitti oli muuttunut 131 todellisen kilometrin reitiksi. Saunabussin ja lounaspöydän kautta voittobuffi päässä kohti kotia.
Mainittakoon esimerkkinä ratamestarin ja muun järjestelyorganisaation sadistisesta luonteesta seuraava huvittava hetki. Kuitattuamme itsemme maaliin kysyimme, mahtaako gps-seurannasta nähdä, missä kaverimme Toni ja Jarkko menevät tällä hetkellä. Tietokonemies scrollaili näyttöä tovin, ja kun kavereiden pallero putkahti kartalle, kaikkien kisaorganisaation jäsenten kasvoille levisi ilkikurinen hymy. Ratamestari selitti, että pojat lähestyvät parhaillaan Similänkulman rastia, joka on kisan vaikein rasti ja jonka gps-seurailu on tuottanut heille paljon riemua. Kartalla näkyvä polku ja loogisin lähestymissuunta kun on peittynyt tuoreen taimikon alle.
Kotimatka otti melko koville. Olihan me valvottu yhtäjaksoisesti perjantaiaamusta, nyt oli lauantai-iltapäivä, eikä se yökään siinä välissä ollut ihan kevyt. Itse olin niin poikki, että en pystynyt ajamaan autoa kuin hetken. Mika ajoi loppumatkan kahvin ja salmiakin voimin. Kotona kello oli jo sen verran paljon, ettei päiväunia olisi ollut enää järkeä ottaa, koska todennäköisesti siinä olisi mennyt yöunetkin pipariksi. Sinnittelin hereillä pari tuntia, jotta sain kriittisimmät välinehuollot tehtyä ja ehdin hetken hengailla perheen kanssa. Vaimo patisti minut nukkumaan klo 19, kun olin nukahtanut istualleni leikkiessäni poitsun kanssa.
Seitsemän kääpiötä kiittää järjestäjiä ja kilpakumppaneita haasteellisesta mutta antoisasta tapahtumasta! Eiköhän myö tulla ensi vuonnakin, ehkä vähän pidemmälle matkalle…
