Leikkaus
Reilu pari viikkoa takaperin kirjoitin, kuinka loukkasin itseni kaatuessani Muklukilla matkalla työpaikalta kotiin. Pari päivää kirjoituksen julkaisun jälkeen olkapää leikattiin. Onnettomuudesta on nyt lähes kuukausi aikaa. Leikkaus oli maanantaina kaksi viikkoa sitten. Viimeiset pari viikkoa ovat menneet leikkauksesta toipuessa. Hirveästi mitään ei ole pystynyt tekemään, vaan tässä on lähinnä oltu. Päivittäistä ohjelmaa tarjoaa käden liikeharjoitusten toistelu, jotta kyynärpää ja ranne säilyttäisivät liikkuvuutensa käden ollessa kahlittuna kantositeeseen. Varsinaiset liikkuvuus- ja voimanpalautusharjoitukset aloitetaan aikaisintaan kolmen viikon päästä leikkauksesta.
Leikkaus suoritettiin Terveystalo Pulssissa. Leikkaukseen mennessä moraali oli korkealla. Oli hyvä fiilis, kun vamma tutkittiin huolella ja hoitoon pääsi nopeasti. Olkapääni on leikattu aiemmin vuonna 2006, silloinkin urheiluvamman seurauksena, ja kokemuksesta tiesin mitä odottaa. Oli helppo ottaa rennosti. Verenpainetta mitannut hoitajakin nauroi, että sä et ainakaan turhia jännitä. Paineet ja leposyke olivat täysin normaalit. Itse asiassa otin niin rennosti, että henkilökunta joutui herättämään minut päiväunilta viedäkseen nukutukseen.
Leikkauksen jälkeen moraali alkoikin laskea jyrkällä käyrällä. Syystä jota kukaan ei oikein tiennyt, kipulääkkeet eivät tehonneet kuten niiden kuuluisi. Edellisen leikkauksen yhteydessä minulle oli asennettu olkapäähän kipupumppu, ja silloin pössis oli ihan hyvä. Nykyisin sitä ei kuulemma käytetä, koska suoraan niveleen pumpattavat aineet eivät ole nivelelle hyväksi. Tätä uutta käytäntöä kirosin katkerasti seuraavien parin päivän ajan. Hoitajien annettua turhaan erilaisia pillereitä anestesialääkäri lykkäsi lopulta kanyylin kautta jotain troppia, mikä lopulta helpotti oloa. Anestesialääkärin saatua kivun (väliaikaisesti) hallintaan lähdin illalla appiukon kyydillä kotiin.
Potilaalla on oikeus mässäillä, joten ajettiin kaupan kautta.
Silmistä näki, että melkoinen kasa lääkettä oli mieheen pumpattu. Kivat pupillit.
Lääkityksen määrästä huolimatta voimakas leikkausalueen särky palasi illalla suonensisäisen lääkityksen haihduttua. Olin saanut anestesialääkärin puhelinnumeron, johon voisin ongelmatapauksissa soittaa. Soittelimme illan aikana pari kertaa, viimeisen kerran klo 23. Lääkäri ei voinut käsittää, miten saatoin olla vielä tuskissani. Olin syönyt vahvoja kipulääkkeitä opiaatit mukaanluettuna niin paljon, että lääkäri ei uskaltanut antaa lupaa ottaa enempää. Maksimeilla siis mentiin, mutta ei auttanut. Viimeisen puhelun lopuksi lääkäri toivotti tsemppiä yöksi, mikä on ehkä vähän poikkeava hyvänyöntoivotus. Tsemppiä tarvittiin, koska en kivulta pystynyt nukkumaan silmällistäkään. Itse asiassa en pystynyt käymään makuulle tai edes nojaamaan tuolin selkänojaan. Tuskattomin asento oli olla pystyssä. Vietin koko yön jakkaralla istuen ja ympäri taloa kävellen.
Makaamisesta ei tullut mitään, vaikka minkälaisia tyynyviritelmiä kokeiltiin. (Käyttämättömäksi jäänyt) makuupaikkani rakennettiin olohuoneen sohvalle, jottei levoton yöni häiritsisi vauvan ja vaimon unia. Pekkokin yritti auttaa ja laski päänsä iskän käsivarrelle.
Aamulla soiteltiin taas lääkärin kanssa, ja lähdin käymään Pulssissa. Odotin, että vihdoin saisin helpotusta tuskiin ja pääsisin ehkä nukkumaan. Vietin Pulssissa yli 5 tuntia. Olkapäästä otettiin varmuuden vuoksi rtg, mutta kaikki oli kuvan perusteella kunnossa. Keskustelin leikanneen lääkärin kanssa. Keskustelin fysioterapeutin kanssa. Anestesialääkärini oli varattu, mutta keskustelin toisen anestesialääkärin kanssa. Keskustelu oli lievästi sanottuna turhauttavaa. Mä yritän kertoa, että kipu on kova ja pahenee aina maatessa ja jopa selkänojaan nojatessa, joten en pysty ottamaan minkäänlaista lepoasentoa. Anestesialääkäri silmät kirkkaina vastaa, että mene kato sellaiseen puolimakaavaan asentoon ja nuku kipu pois. Samaan hengenvetoon hän myös kertoi, että olen jo saanut maksimiannoksen vahvimpia mahdollisia kipulääkkeitä, eikä mitään muuta voi enää tehdä. En ymmärrä, miksi se noin väitti, koska tiedän että maailmasta ei kipulääkkeet lopu ja olen itsekin ollut aikaisemmin vahvemmalla lääkityksellä. Nyt syömäni napit tuntuivat lähinnä Buranalta. Edellisen olkapääleikkauksen lääkkeet potkivat niin että näin kenguruita olohuoneessa (sen lisäksi että kivut hävisivät).
Vittu että vitutti. Sain ennen leikkausta muiden ohjeiden mukana tällaisen nelisivuisen läpyskän. Luulin, että olivat tosissaan asian kanssa, mutta pikkuhiljaa aloin vakuuttua siitä, että kyseessä oli jonkin sortin irvokas sarkasmi.
Fysioterapeutti oli ainoa, jota potilaan vointi tuntui kiinnostavan. Hän yritti parhaansa mukaan sovitella erilaisia kantositeitä, joista sitten valitsimme mukavimman tuntuisen. Hän myös antoi minulle uuden koekäytössä olevan erityisesti olkapään kylmähoitoon tarkoitetun kylmäpakkauksen. Tästä kylmäpakkauksesta tuli paras kaverini tähän päivään saakka. Moraali nousi taas hetkeksi, kun joku edes kuunteli ja yritti auttaa, vaikka fysioterapeutin panoksilla ei ihmeitä kivunhoidon suhteen tehdä.
Kylmähoito auttaa sen mitä auttaa, mutta ei se ihmeitä tee. Valvottuani yhtäjaksoisesti maanantaiaamusta, nukahdin lopulta tiistai-iltana noin klo 22. Heräsin klo 23 järkyttävään särkyyn. Olkapää oli tunnin torkuista niin vihainen, että seuraavat kuusi tuntia valvoin ja kärsin. Särky oli helvetillistä, eikä siihen auttanut pystyasennossa oleminen eikä kylmä. Lääkkeitä olin syönyt jo ennen nukkumaanmenoa maksimiannoksen. Mieli oli musta kuin Mordor. Väsytti saatanasti, mutta nukkuminen oli kivun takia mahdotonta.
Uupumus vei lopulta voiton keskiviikkoaamuna noin klo 05. Torkuin pari tuntia, heräsin, korjasin tyynyjä ja torkahdin vielä pariksi tunniksi. Ruusa tuli antamaan vierihoitoa.
Keskiviikkona sain ottaa haavojen peitteenä olleet sidetaitokset pois. Voi kun olisivat ajaneet karvat pois ennen niiden asentamista. Vaimo tuli auttamaan ja pelasti repäisemällä lapun irti yhdellä rivakalla riuhtaisulla. Heippa rintakarvat.
Neljä siistiä tähystysreikää ja kirurgin piirrokset.
Torstaina elämä alkoi jo hymyillä. Kivut alkoivat helpottaa ja sain nukuttua suhteellisen hyvin. Pystyi jo vähän hengailemaan pikkumiehen (9 kk) kanssa.
Kun karkit loppui kesken, vaimo leipoi mulle suklaaherkkusia. Mulla on ihan paras perhe ikinä.
Jotta ihana vaimoni ei pääsisi liian helpolla, samalla viikolla Ruusa katkaisi ja halkaisi pihalla leikkiessään kyntensä. Eläinlääkäri kuori kynnen ytimen paljaaksi, ja nyt sekin vaatii päivittäistä hoitoa. Kyllä on yhdellä naisella hoivattavaa, kun tarvii pitää huolta miehestä, vauvasta ja hauvasta.
Tältä se näytti kun seuraavana päivänä vaihdettiin puhdas side.
Viikko leikkauksen jälkeen alkoi tuntua siltä, että voisi ehkä tehdä muutakin kuin makoilla. Aloin etsiä netistä halpoja käytettyjä kuntopyöriä. Fillaritorilta silmiin osui käytetty spinning-pyörä, jota tarjottiin ilmaiseksi sille joka kuljettaa sen pois. Sovittiin noutopäivä ja kävin kotiuttamassa pyörän naapurikunnasta. Olen ajanut pari lyhyttä ”lenkkiä.” Ensimmäisen lenkin ajoin tallissa, toisen aurinkoisena päivänä pihalla. Tarvitsen vaimon apua raskaan pyörän ulos kantamiseen. Kyllä tälleenkin saa hien pintaan, kunhan kestää paikallaan polkemisen tappavan tylsyyden. Ongelmana on ollut mukavan asennon löytäminen, kun yhteen käteen nojaaminen on aika raskasta. Kokeilut jatkuvat. Niistä ja muusta kuntoutumisesta lisää myöhemmin.
