FightBack Run
Kaikki varmaankin tietävät, kuka on Pekka Hyysalo ja mikä on FightBack. Jos et tiedä, niin täältä selviää. Lyhyesti: Pekka Hyysalo loukkaantui vakavasti lasketteluonnettomuudessa 19-vuotiaana vuonna 2010. Päähän kohdistuneiden vammojen takia hän menetti kykynsä puhua ja liikkua. FightBack on hänen tarinansa sinnikkäästä kuntoutumisesta sekä halusta auttaa muita vastaavaan tilanteeseen joutuneita.
FightBack Run juostiin ensimmäisen kerran Turussa vuonna 2014. Tuolloin Pekka juoksi kaikkensa antaen 2,6 kilometriä Turun Aurajoen maisemissa. Pekan tavoitteena on kaksinkertaistaa matka joka vuosi, joten tänä vuonna juostiin kaksi kertaa viimevuotinen kierros, eli yhteensä 5,2 kilometriä. Suurin osa tyhmäurheilusyndikaattimme jäsenistöstä oli Nuuksiossa juoksemassa tai pyöräilemässä kilpaa, mutta me muutama ei-kilpaurheilullinen päätimme lähteä juoksemaan Pekan kanssa hyvän asian puolesta.
Kerrottuani vaimolle, että olisi tiedossa mukavaa ohjelmaa kyseiselle päivälle, vaimo muistutti, että olimme luvanneet ottaa hänen 6-vuotiaan siskonpoikansa Eeron hoitoon juuri kyseisenä päivänä. Ai niin. No mutta mitäs, Eerohan on urheilumiehiä, innokas futaaja ja kova yleisurheilija. Eerohan lähtee mun kanssa juoksemaan! Eeron äitin kanssa pohdittiin, että ilmoittaudutaanko täydelle 5,2 kilometrin matkalle vai puolikkaalle. Me vissiin tultiin siihen tulokseen, että olisi parempi ilmoittautua lyhyemmälle. Mä sitten salaa kuitenkin ilmoitin meidät sille pitemmälle. Ette kerro Eeron äitille.
Juoksupäivän koittaessa menin sovitusti hakemaan Eeroa kotoaan. Äiti oli pakannut eväät valmiiksi. Eväät laitettiin mun reppuun ja lähdettiin bussipysäkille. Kyllä siinä pientä poikaa vähän jännitti bussia odottaessa. Mun kanssa matkalla elämänsä ensimmäiseen oikeaan juoksutapahtumaan. Vettäkin tuli kaatamalla.
Kun päästiin tapahtuma-alueelle, käytiin heti hakemassa numerolaput rintaan. Sade oli loppunut ja aurinko paistoi. Tapahtumalavalla raikui tekno ja ilmassa leijaili käsinkosketeltava tsemppaamisen meininki. Jännitys karisi pojasta vikkelään ja tuttu showmies astui esiin. Otettiin selfie.
Porukkaa oli kuin pipoa. Löydettiin myös syndikaattikaverimme Matti ja Minna.
Tämä tapahtuma jos mikä on oikea paikka palkita vuoden positiivisin suomalainen. Viime vuonna palkinnon pokkasi itse Pekka Hyysalo. Tänä vuonna valinta osui Robiniin. Eero oli iloinen, kun näki ensimmäistä kertaa Robinin livenä.
Elixian tyttöjen vetämän alkuverryttelyn jälkeen juoksijat lähtivät matkaan. Olin ajatellut, että mennään rauhallisesti ja vaikka kävellen koko matka, jotta pieni poika jaksaa maaliin asti. Huomasin kuitenkin pian, että pieni poika etsi koko ajan ohituskaistaa.
Mikäs tässä on Aurajoen rannoilla juostessa.
Ensimmäisen kierroksen ajan yritin vähän rauhoitella poitsua, että pitää säästää voimia toisellekin kierrokselle. Ekalta kierrokselta maaliin tullessa yleisön suosionosoitukset olivat Eerolle kuin olisi ruiskuttanut bensaa liekkeihin. Poika säntäsi sellaiseen vauhtiin, ettei setä meinannut perässä pysyä. Eero ei olisi malttanut edes pysähtyä juomaan. Sain kuitenkin pojan hiljentämään sen verran, että ehdittiin juoda mukilliset vettä. Huoltopisteen tädit ihmettelivät mukanani sinkoilevaa miniohjusta.
Toinen kierros menikin sitten Eeron tahtiin, eli täysii. Kai se tajusi maalialueella, että puolet matkasta on jo juostu eikä tunnu missään. Turha mun oli siinä mitään enää mussuttaa voimien säästämisestä. Selkiä tuli vastaan hirveää tahtia ja välillä tuntui, että ollaan pujottelukisassa. Jossain kohti Eero sanoi, että väsyttää, pitää vähän levätä. Minä siihen, että okei, kävellään vaan jonkin matkaa niin jaksetaan maaliin asti. Sanojen ”maaliin” ja ”asti” välillä Eero ponkaisi jo uudestaan juoksuun. Toisella kierroksella iski myös lyhyt sadekuuro. Ei vaikuttanut menoon millään lailla. Tai no vauhti ehkä kiihtyi vähän.
Maalilinja tuli vastaan yllättävän nopeasti. Kai nyt kun täysillä painetaan. Asianmukaisen tuuletuksen jälkeen…
…vilkaisu Suuntoon. Että tota mitä?
6-vuotias sälli veti 5,2 kilometriä yli 8 km/h keskivauhdilla. Ja toisen kierroksen selvästi kovempaa kuin ekan. (Sähläsin mittarin käynnistyksen kanssa startissa, siksi datasta puuttuu ekat muutama sata metriä.) Mulle tuli toisella kierroksella ihan oikeasti hiki. Onneksi ei ollut sykepanta puettuna. Joutuisin häpeämään omia lukemiani.
Eero pyysi, voidaanko ostaa hänelle FightBack-pipo. Kuinka tällaisen juoksun jälkeen voisi sanoa ei? (No en olis sanonut muutenkaan. Sitä paitsi tuotto menee hyvään tarkoitukseen.) Myyntikojulla Eero kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja halusikin rannehikinauhan. Kyllä cool on aina cool. Ja banaani on parasta evästä.
Ihan kuin hieno päivä ei olisi voinut enää muuten olla parempi, Pekka tuli maaliin juuri kun olimme siinä maalin vieressä mussuttamassa banaania. Yhteiskuvassa päivän kovimmat itsensä ylittäjät ja yllättäjät.
Kiitos upeasta päivästä ja hienosta kokemuksesta Pekka ja FightBack! Sovittiin jo Eeron kanssa kotimatkalla, että tullaan ensi vuonnakin.
